Vastuullista luomua

Osallistuin eilen Tekesin Sapuska ja Symbio ohjelmien yhteiseen seminaariin: "Vastuullisuus elintarvikealalla - sanoista tekoihin" yhtenä yritys-tapauksen esittäjänä. Seminaarin aineisto tulee myöhemmin Tekesin sivuille.

Oma osuuteni oli paremminkin luomun esille tuonti vastuulisuuden näkökulmasta enemmän kuin Organic Food Finlandin esittely - toki senkin tein. Huoleni oli, että muuten luomu sivuutetaan seminaarissa vaikka luomu nimenomaan on vastuullisuus-valinta elintarvikealalla.

Pääpuhujat edustivat maataloustutkimusta, kauppaa, markkinointia ja bioteknologiaa:

• Juha-Matti Katajajuuri, MTT - Vastuullisuuden mittaaminen elintarvikeketjussa – esimerkkinä elintarvikkeiden jalanjäljet
• Lea Rankinen, S-ryhmä – Vastuullisuudella kaupan tuotevalikoimiin
• Mika Kuisma, Aalto yliopisto – Vastuullisuudella liiketaloudellista lisäarvoa
• Raija Lantto, VTT - Bioteknologia avuksi vastuullisuuteen

Kaikki puheenvuorot olivat mielenkiintoisia, eikä tässä tarkoitukseni olekaan antaa kokonaiskuvaa tilaisuudesta. Aineistot kannattaa hakea Tekesin sivuilta ja tutustua niihin. Näkökulmani on luomu, joka ilman minuakin olisi ollut hiukan esillä, mutta aika irrallisena. Muissa puheenvuoroissa luomu tuli esille vastuullisena valintana, mutta kukaan ei oikeastaan perustellut - tai kyseenalaistanut sitä. S-ryhmän puheenvuorossa luomu tuli esille vastuullisena valintana, johon kuluttajille annetaan mahdollisuus kun S-ryhmä sisällyttää luomutuotteita valikoimaansa. Yrityspuheenvuoroissa Pramia Oyn Minja Kivinen toi esille, että heillä on kehitetty myös luomutuotteita ja FP Food Parkin esittelyssä kävi ilmi, että KKK-Vihannes on Suomen johtavia luomukasvihuonetuottajia.

MTT:n Katajajuuren esitys painottui aika paljon hiilijalanjäljen mittaukseen elintarvikeketjussa. Eri puolella maailmaa ja Suomessakin on kehitetty erilaisia hiilijalanjälkeä kuvaavia merkkejä, joista uhkaa tulla uusi kuluttajia hämmentävä merkkiviidakko. Kuitenkin on selvää, että hiilijalanjäljen mittaus ja laskentatavat ovat keskeneräisiä eivätkä kansainväliset standardit ole valmiita. Merkit eivät siis ole keskenään vertailukelpoisia. Ehkä mielekkäimpiä ovat merkit, jotka kuvaavat yritys- ja tuotekohtaisesti hiilijalanjäljen pienenemistä. Yleisesti ottaen tällaisten merkkien kehittely on melko suurien yritysten heiniä, koska pk-yrityksillä ei niihin ole varaa eikä resusrsseja. Luomuvaihtoehdon hiilijalanjäljen mittaaminen olisi erityisen haastavaa, koska tarkasteluun pitäisi ottaa koko järjestelmä - ei vain kapeasti tietyn raaka-aineen tuotantoa. Toisaalta luomuun siirtyminen on pk-yritykselle hiilijalanjäljen laskentaharjoituksia helpompi tapa tehdä vastuullinen valinta, koska luomu on järjestelmätasolla ympäristö- ja vastuulisuusvalinta. Suomessa luomua ei kuitenkaan ole juurikaan näin käytetty yritysten markkinoinnissa.

Erilaisten merkkien kanssa astutaan helposti viherpesun alueelle. Mika Kuisman esityksestä tarttuikin mukaan mielenkiintoinen Sanat/Teot matriisi (aineistosta voi varmaan nähdä kenen kehittämä se alunperin on).

Matriisi kuvaa tilannetta, jossa yritys alkaa tehdä vastuuulisuustekoja ja viestiä niistä. Jos vain viestitään vastuullisuudesta, mutta ei tehdä mitään, on kysymys viherpesusta. Jos tehdään jotakin, mutta ei viestitä, ollaan "ujo viestijä" ja kukaan ei tiedä yrityksen vastuullisuudesta. Edelläkävijäyritykset sekä tekevät että viestivät. Näitä edelläkävijöitä on Suomessa vähän. Suomalaisten helmasynti on paremminkin "ujo viestintä" kuin viherpesu. Tämä tuli mieleen myös S-ryhmän esityksen aikana. Ihmettelin, kun minäkään S-ryhmän asiakasomistajana (joka tosin käy K-kaupassa enemmän, koska siellä on parempi luomuvalikoima) en tiedä, kuinka hienoja asioita ja periaatteita S-ryhmästä löytyy. Toisaalta sama vaivaa myös suomalaisia luomuyrityksiä - tekoja on, mutta viestinnän kautta ei oikein haluta ryhtyä alan edelläkävijöiksi.

Omassa esityksessäni toin esille, että luomutuotanto on määritelmällisesti vastuullista tuotantoa: tuotetaan terveellistä "puhdasta" ruokaa, tuotetaan ympäristöystävällisesti ja luontoa kunnioittaen ja tuotetaan eettisesti. Tämä on todettu myös luomun kansainväliusen järjestön IFOAM:n periaatteissa.

Vastuullisuus ja ympäristöystävällisyys on luomussa sisäänrakennettua. Toisaalta se ei missään nimessä tarkoita, etä luomu olisi valmis, vaan sen kehittämiseen tarvitaan vielä runsaasti tutkijoiden ja muiden toimijoiden panostusta. Keskeinen ongelma on alhainen satotaso, jota voidaan kuitenkin nostaa jos asian tutkimiseen ja kehittämiseen panostetaan.

Toisaalta luomu koskee ennenkaikkea alkutuotantoa. Valmistavalle yritykselle ei välttämättä ole riittävää, että hankitaan luomutodistus ja ajatellaan, että vastuullisuusasiat ovat nyt kunnossa. Eturivin luomuyritykset maailmalla kiinnitävät runsaasti huomiota myös oman toimintansa ympäristö- ja eettisiin vaikutuksiin ja viestivät niistä aktiivisesti. Toisaalta luomuyritys, joka ei kiinnitä huomiota esimerkiksi energiaratkaisuihinsa ja toimintansa eettiseen puoleen, ei pitkän päälle ole uskottava. Tällä saralla on Suomessa kyllä hyviäkin esimerkkejä - joskaan niistä ei juurikaan viestitä - mutta myös paljon työsarkaa ja kehitettävää.


Teksti on kirjoitettu Maa- ja metsätalousministeriön myöntämällä rahoituksella.

Suomalainen ruoka -puhdasta ja parasta - totta vai tarua

Keskustan kansanedustaja Anne Kalmari järjesti eilen 5.5.2010 Eduskunnan Pikkuparlamentin kansalaisinfossa paneelikeskustelun, johon hän oli kutsunut minut yhdeksi panelistiksi. Muut panelistit olivat kokki Hans Välimäki, joka on tunnettu Chez Dominiquen keittiömestarina, Kotilieden ruokatoimittaja Marja Malinen, Ruokatiedon toiminnanjohtaja Tiina Lampisjärvi ja keskisuomalaisen Pro ruokakulttuurihankkeen vetäjä Leena Pölkki. Ennakkoon ajatellen Hansille oli varmaan ajateltu provokaattorin roolia. Minulle suomalaisen luomun viejänä oli kai ajateltu suitsuttajan roolia. Sitä roolia en kuitenkaan ottanut. Perimmiltään luomua viedään, koska se ei Suomessa kelpaa.

Yritän seuraavassa hiukan muistella, mistä keskusteltiin ja mitä tuli sanottua - muiden sanomisia on vielä vaikeampi muistaa kuin omiaan. Keskustelu alkoi Anne Kalmarin alustuksella, jossa hän - hiukan yksinkertaistaen - toi esille muiden maiden maatalous- ja elintarviketuotannon epäkohtia ja toisaalta suomalaisen ruokaketjun erinomaisuutta ja hienoja pyrkimyksiä.

Itse olin panelistina viimeisenä, jolloin omia ajatuksia on hiukan vaikea pitää koossa kaikkien muiden puheenvuoroja kuunnellessa. Otsikon kysymykseen vastaukseni on joka tapauksessa selvä: tarua. Tietenkin voidaan varmaan sanoa, ettei Suomessa ole globaalin ruokasysteemin pahimpia ylilyöntejä, mutta se ei johdu siitä, että me olisimme parempia kuin muut, vaan siitä, että Suomi on tässäkin suhteessa syrjässä ja pieni. Mitään tietoista pyrkimystä pitää Suomalainen elintarviketuotanto erossa tehotuotannon kauheuksista ei ole ollut - päinvastoin - mutta syrjäisyytemme ja pienuutemme takia emme - monien suruksi - ole päässeet nauttimaan tehotuotannon iloista. Joka tapauksessa suomalaista maataloutta on määrätietoisesti viety 1950-luvulta lähtien väärään suuntaan - siinä ei ole vain onnistuttu yhtä hyvin kuin joissakin muissa maissa. Anne Kalmarin alustuksesta voidaan toki nostaa positiivisena asiana se, että hänellä näyttää olevan pyrkimys kehittää sellaista ruokaketjua, jossa tuo otsikon taru olisi totta. Mielestäni sellainen kehitystyö täytyy kuitenkin lähteä tosiasioista - ei siitä, että nykytilannetta kaunistellaan.

Suomessa on se poikkeuksellinen tilanne, että krittistä ruokakeskustelua käydään hyvin vähän. Meillä sitä, että suomalainen ruoka on puhdasta, parasta ja turvallisinta toitotetaan yksimielisesti kaikista mahdollisista kanavista: viranomaiset, poliitikot, etujärjestöt, viranomaiset, tutkijat ja asiantuntijat ja kaiken huipuksi media toistavat kaikki samaa mantraa, jolloin kuluttajaparallakin on hyvin vähän ainesta ajatella muuta kuin että se olisi totta. Näin ei muualla Euroopassa toki ole, vaan ruokakeskustelu on hyvinkin kriittistä ja mielipiteet heterogeenisiä, jolloin myös kuluttaja pakotetaan miettimään sitä, mihin uskoa. Yhtenä selityksenä tähän lienee suomalaisten lyhyt historia kaupunkilaisina ja kansan homogeenisyys. Lähes kaikilla keski-ikäisillä on jonkinlainen kytkentä maaseudulle ja kaikki ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan käyneet maalla sukulaisia tai tuttavia auttamassa heinätöissä. Tämä synyttää luonnollisesti lojaalisuutta, joka vasta nyt on katkeamassa. Myös viljelijöiden keskinäinen lojaalisuus on valtavaa, eivätkä esimerkiksi luomuviljelijät suostu puhumaan viljelymenetelmänsä paremmuudesta ollakseen mollaamatta naapurin tavanomaisesti viljelevää isäntää. Kuluttajapuolella tilanne on kuitenkin muuttumassa nopeasti, kun suhdetta maaseutuun ei välttämättä ole, eikä sellaista maaseutua, johon voisi olla suhde, ole enää olemassa. Sitä romanttista 1960-70-luvun maaseutua, joka elää keski-ikäisten mielikuvissa ei enää ole.

Itse olen espoolaissyntyisenä kaupunkilais-agronomina voinut tarkastella ruokaketjua osittain ulkopuolisena. Agronomikoulutuksen saaneena ja ruokaketjussa toimineena ymmärrän kuitenkin kohtalaisesti, miten maatalous ja koko ruokaketju toimii. Ruokaketju on kuitenkin erittäin monimutkainen kokonaisuus, jonka vuorovaikutussuhteita on vaikea ymmärtää. Eilen, kuten joskus aikaisemminkin, tuli mieleen, että asioihin kriittisesti suhtautuvan kokin tai keittiömestarin on kuitenkin oman koulutuksensa pohjalta vaikea kohdistaa kritiikkiään tehokkaasti oleelliseen. Hans Välimäen mielestäni parhaat kommentit liittyivätkin siihen, mitä hän ymmärtää ehkä paremmin kuin me muut: ruoan ja raaka-aineiden laatuun, laadukkaiden raaka-aineiden saamisen vaikeuteen, pien- ja lähituotannon vaikeuksiin jne.

Jo opiskeluajoista lähtien minun arvioni perustana on ollut ympärisöystävällisyyden, eettisyyden ja terveellisyyden/turvallisuuden kolmio kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna. Nykymuotoinen maatalous ei selviä puhtain paperein minkään osa-alueen osalta.

Ensimmäisen panelistikierroksen ja muutaman yleisökysymyksen jälkeenkin pari keskeistä aihetta loisti poissaolollaan keskustelusta. Ensimmäinen on kotieläinten hoitoon liittyvät eettiset ongelmat, jotka nosti keskusteluun yleisöstä Marja Nuora. "Puhdasta ja parasta" keskustelussa olisikin ollut todella outoa sivuuttaa ns sikaviedoiden pinnalle nostattama keskustelu kotieläinten - erityisesti sikojen - tuotanto-oloista. Ensimmäiset sikaviedeothan tulivat julkisuuteen jo kaksi vuotta sitten. Silloin ko tilat tarkastettiin viranomaisten toimesta ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta todettiin asioiden olevan kunnossa. Keskustelu tyrehtyi - kaikki olikin kunnossa. Jostakin syystä keskusteluun ei noussut se, että se mitä videoilla nähtiin on siis täysin laillista ja tavallista suomalaista kotieläintuotantoa. Sitten viime vuoden lopulla tulivat uudet sikavideot - osittain samoilta tiloilta - ja mikään ei ollut muuttunut. Tämäkin oli hyvä esimerkki siitä, mikä on tyypillistä Suomessa: mielikuvia pyritään kyllä kiillottamaan ja ratsastetaan 1960-luvun romanttisilla mielikuvilla, jossa mainoksissa eläimet kirmailevat onnellisena ulkona, mutta itse todellisuuden muuttamiseksi paremmaksi ei tehdä mitään. On halvempaa vaikuttaa mielikuviin kuin todellisuuteen. Mitä on suomalainen pienimuotoinen tuotanto? Onko oleellista eroa sillä, onko kanoja 10.000 vai 50.000 yhdessä tuotantoyksikössä? Missä on ovat autenttiset videokuvat sitä, miten kotieläintuotteita Suomessa tuotetaan. MTK:n sivuille on kuulemma tulossa: odotan mielenkiinnolla.

Sama mielikuvia - ei tekoja -taktiikka ulottuu toki kasvituotepuolellekin. Eräs tunnettu ja suomalaisittain suuri elintarvikeyritys on lanseerannut CO2 merkin kaurahiutaleeseensa. Merkinnästä voidaan päätellä - aivan oikein - että on ilmastoystävällisempää syödä kaurahiutaleita kuin esim. lihaa. Mutta onko ko yritys oikeasti tehnyt jotakin omien ilmastovaikutustensa vähentämiseksi?

Toinen aihe, josta ei puheenvuoroja käytetty oli Itämeren tila lukuunottamatta heittoani paneelin loppuvaiheilla. Miten on mahdollista, että maailman puhtainta maataloutta harjoitetaan maailman saastuneimman meren äärellä? Onko tässä jokin ristiriita ja onko tässä jokin syy-yhteys? Tällä hetkellä maatalous on Suomen suurin ravinnepäästöjen lähde.

Yksi kysymys, joka panelisteille heitettiin oli kanta geenimanipulointiin. Aihe herätti myös intohimoja yleisössä. Ei ehkä ole vaikea arvata, että kaikki panelistit vastustivat gmo:iden tuloa Suomeen. Vastustavaa kantaa ei kuitenkaan juuri perusteltu: gmo-keskustelu on vaikeaa ja sitä uhkaa aina pinnallisuus. Vastustetaanko sitä vain sen takia, että sitä kuuluu vastustaa? Mielestäni suurin syy vastustaa gemoja on vallan keskittyminen liian harvoihin käsiin globaalisti. Onko haluttavaa, että tärkeimpien viljelykasviemme lajikkeet ovat muutaman monikansallisen yrityksen käsissä. Onko haluttavaa, että maatalouden monimuotoisuus, joka on jo ns vihreän vallankumouksen "ansiosta" dramaattisesti vähentynyt, ottaa edelleen vielä dramaattisemman askelen yksipuolisuuteen, jossa esimerkiksi vehnää tai maissia viljelllään vain muutaman päälajiketyypin edustajaa globaalisti? Gemoissa on ennenkaikkea kysymys monikansallisten yritysten eduntavoittelusta. Hybridilajikkeet olivat vihreän vallankumouksen keskeinen keino keskittää valtaa lajike- ja siemenkaupassa harvoille. Gemot vievät tämänä kehityksen kauniiseen loppuunsa, jossa Monsanto ja muutama muu yritys hallitsee maataloutta globaalisti ja pääsee rahastamaan maanviljelijän jokaisesta askeleesta. Toinen syy vastustaa gemoja - vaikka se tulikin jo sanottua - on juuri maatalouden monimuotoisuuden dramaattinen vähentyminen globaalisti, johon liittyy paitsi vallan keksittymisen ongelmat, myös ruokajärjestelmän valtava haavoittuvuus. Kolmas syy on gemojen vaikutus ympäristöön, mm sen kautta että geenimuunneltu aineisto voi levitä luontoon. Neljäs syy on se, mitä useimmat kuluttajat ajattelevat ensimmäisenä - gemojen turvalisuus ja vaikutus ihmisten terveyteen. Varovaisuusperiaate kehottaa olemaan ottamatta näitä peruuttamattomia riskejä. Ja edelleen Suomen kannalta voidaan helposti ymmärtää, ettei Suomalaisen maatalouden kilpailukyvyn kannalta ole mitään järkeä ottaa gemoja käyttöön ja pilata niitä (mielikuva)vahvuuksia, mitä meillä pohjoisen puhtaan luonnon takia kuitenkin on.  Emme kuitenkaan pärjää kilpailussa, jos annamme tehotuotantomaiden asettaa kilpailun ehdot. Meidän on erilaistutava ja käytettävä niitä vahvuuksia, mitä meillä on. Muu on silkkaa tyhmyyttä. Mutta pelkästä puhtaudesta puhuminen ei riitä maailman turuilla. On otettava vielä se askel sertifioituun puhtauteen, ympäristöystävällisyyteen ja eettisyyteen ja siirrettävä Suomi luomuun.

Ydinvoimassa ja gemoissa on yllättäen paljon yhteistä. Mielestäni hyvä ja riittävä syy vastustaa molempia on vallan keskittyminen. Molemmat edustavat keskitettyä tuotantoa, joka luo ja edellyttää vahvaa keskusvaltaa, joka puolustaa näiden teknologioiden omistajia kansalaisten vastakkaisia etuja vastaan. Molemmat ovat demokratian vastaisia ja edistävät yhteiskunnan korruptoitumista. Molempien tapauksessa on säädetty lakeja, joiden nojalla yhteiskunta, ts veronmaksaja, maksaa vahingot, joita mahdollisesti (?) syntyy. Miksi? Koska riskit ovat liian suuria yksityisten yritysten kannettaviksi. Epäselväksi kuitenkin jää, miksi veronmaksajien pitää ne maksaa? No, maksetaanhan me pankkituetkin....  

Yleisesti ottaen panelistien ja yleisön puheenvuorot olivat varsin kriittisiä. Tämä ei kuitenkaan juuri näkynyt Anne Kalmarin eikä tilaisuuden loppupuheenvuorossa, jonka piti maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Jari Leppä (kepu). Hän ei tosin ollut kuunnellut paneelia (!). Jari Leppä on maidontuottaja ja aluksi hän hehkutti lypsylehmiensä onnellisia olosuhteita ja erityisesti lypsyrobottiaan, joka hoitaa lehmien lypsämisen tilalla. Itse asiassa tästä olenkin samaa mieltä - lypsyrobotissa ei ole mitään vikaa, kuten oli luettavissa myös Maaseudun Tulevaisuuden 5.5. numerosta, jossa kerrottiin varsinais-suomalaisen luomuviljelijän kokemuksista lypsyrobotista. Eihän luomu ole teknologiavastaisuutta. Mutta Jari Lepän hyppy tästä idyllistä kertomukseen Paraguain ja Uruguain matkansa kokemuksiin (maatalouskaupat täynnä meillä kiellettyjä myrkkyjä, joita kukaan sikäläisistä viljelijöistä ei tunnustanut käyttävänsä...) oli älyllinen rimanalitus. Tästä nimittäin pystyttiin päättelemään, etä näin meillä (Jari Lepän onnelliset lehmät) ja noin muualla - siis koko muu maailma myrkyttää ruokamme ja valehtelee. Huh huh. Kommentointimahdollisuutta ei tietysti enää tähän ollut.

Joka tapauksessa tilaisuus oli piristävää vaihtelua arkeen. Toivottavasti pystyin omalta osaltani tuottamaan yleisölle joitakin uusia ajatuksia ja elämyksiä.