Maailman paras kotimainen ruoka eläinaktivistien ja tuonnin puristuksessa

"Kotimainen, puhdas ja terveellinen ruoka on maailman parasta." Näinhän meille on opetettu ja toitotettu monta kymmentä vuotta. Asiasta on harvinaisen suuri yksimielisyys ja sama viesti tulee kaikilta elintarviketjun toimijoilta oli sitten kysymys viranomaisista, tuottajajärjestöistä, elintarviketeollisuudesta tai tutkijoista ja oli sitten kysymys viljasta, kasviksista, kotieläintuotteista tai jopa kahvista (mieto paahto suomalaiseen makuun). Siten kuluttajallakaan ei ole ollut syytä epäillä väittämän paikkansapitävyyttä ja on sitäpaitsi mielellään uskonut sen. Onhan Suomi harvinaisen myöhään kaupungistunut yhteiskunta ja ainakin nyt keski-ikäistyvillä suomalaisilla on ollut kytkös maatalouteen, joka tosin useimmilla on päässyt hiipumaan. Sitä maaseutua, jossa nuorena käytiin kesällä auttamassa heinätöissä ei toisaalta enää ole - oikeastaan se oli jos islloin 1970-80 luvuilla häviämässä - vaan nyt ihmetellään "traktorin munia" pelloilla kun huristellaan maaseudun läpi kesämökeille. Heinää ei enää nosteta seipäille, pojat eivät pääse ajamaan avotraktoreilla heinäkuormia ja heinäladot ovat lahonneet käyttämättöminä. Navettojen vintit lahoavat tyhjillään ja alakerrassakaan ei ole kuin tyhjät parret - eläinten pito pientiloilla on lopetettu. Mutta mielikuvat siitä oikeasta maaseudusta, jossa meille tuotetaan kotimaista, puhdasta ja terveellistä ruokaa elävät mielissämme ja siitä ammennetaan edelleen materiaalia mainoksiin.

Ehkä tuo kuviteltu kytkös maatalouteen ja maaseutuun täytyy katketa ennenkuin voidaan nähdä elintarvikkeiden tuotantoketju sellaisena kun se oikeasti on. Sikavideoita kuvanneiden aktivistien vanhemmat eivät olisi voineet kuvitellakaan tekevänsä mitään sellaista - sianlihantuottajathan voisivat olla heidän siskojaan, serkkujaan tai enojaan. Samasta syystä 1980-luvulla, kun aktivistit vastustivat vesakkomyrkytyksiä menemällä käsittelyalueille lentolevitysten alle, ei kukaan mennyt pellolle makaamaan, vaikka samoja aineita oli käytössä siellä. Viljelijä oli liian lähellä, metsäteollisuus riittävän kaukana. Tämän päivän nuorille kaupunkilaisille tuottajat alkavat olla riittävän kaukana, jotta illuusiot voivat murtua. Yht'äkkiä romanttinen pienviljelijä onkin tehotuottaja, joka rääkkää avuttomia possuparkoja. Ymmärrettävästi tuottajilla voi olla vaikeuksia pysyä tässä asennemuutoksessa mukana.

Väitän, että suomalainen elintarvikeketju on nyt sellaisen muutoksen kynnyksellä, jonka tulemista se ei ole halunnut nähdä. Jos "Kotimainen, puhdas ja terveellinen ruoka on maailman parasta" väittämästä halutaan pitää kiinni, on korkea aika tehdä se todeksi. Siinä eivät imagonkohotuskampanjat auta, vaan on paneuduttava todella siihen, miten ruokaa Suomessa tuotetaan. On turha väittää, että kaikki suomalainen ruoka on melkein luomua, kun samaan aikaan kuluttaja katselevat kauhuvideoita sikaloista televisiosta ja internetistä. Suomalaisen ruokaketjun uskottavuus on katoamassa.

Samaan aikaan on käynnissä toinenkin kehityskulku, jonka tuloksena suomalainen elintarvikeketju ja kauppa integroituu entistäkin tiiviimmin Eurooppaan ja lähialueisiin. Keskusliikkeet tiivistävät ostoyhteistyötään ulkomaisten ketjujen kanssa tai jopa siirtävät ostotoimintojaan ulkomaille. Teollisuudessakin on huomattu, että on loppujen lopuksi helpompaa tilata jotakin raaka-ainetta 1000 tonnia ulkomaiselta toimittajalta kuin järjestää vaivalloista kotimaista hankintaa suomalaisilta maatiloilta. Tuloksena ovat halvemat hinnat - tai paremmat katteet - ja nähtävästi kuluttaja ei välitä. Tai ei huomaa, koska eihän kuluttajan mielipidettä kysytä ja jos vanhassa tutussa kotimaisessa tuotteessa ei olekaan jonakin päivänä enää kotimaista raaka-ainetta ei kuluttaja sitä huomaa. Sitä paitsi ulkomainen tuote voi monessa tapauksessa oikeasti olla kotimaista parempi - siis tekniseltä laadultaan, mutta myös muilta ominaisuuksiltaan.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että teollisuus epäröi. Yleensä kaikki toimenpiteet raaka-aineen eettisen ja ympäristölaadun nostamiseksi aiheuttavat myös kustannuksia. Ovatko suomalaiset kuluttajat todella valmiita maksamaan? Itse joudun kuluttajana usein ihmettelemään, luuleeko kauppa tosiaan, että ihmiset ovat kiinnostuneita vain hinnasta? Toisaalta välillä nousee väkisin mieleen epäilys, että he saattavat olla oikeassa.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Ehkä jotenkin näin:
- Tuonnin osuus elintarvikeketjussamme tulee kasvamaan. Tämä tapahtuu ennenkaikkea vähemmän näkyvissä tuotteissa, siis kotimaisten tuotteiden raaka-aineissa ja kotimaisissa kaupan tuotemerkeissä, mutta myös ulkomaisten tuotemerkkien kautta.
- Suomalaisen maataloustuotannon yksikkökoko ja tehokkuus kasvavat. Lakia noudatetaan, mutta parempia ei uskalleta olla kustannusten pelossa.
- Kuluttajien usko suomalaiseen ruokaketjuun rapautuu. Siinä suhteessa siirrytään normaaliin eurooppalaiseen tilanteeseen.
- Luomun ja lähiruoan merkitys kasvaa, koska se tarjoa "tiedostavammille" kuluttajille vaihtoehdon, johon uskoa. Tämä tarjoaa myös osalle tuottajista ja teollisuudesta vaihtoehtoisen kehitystien.
- Luomun tuonti kasvaa, koska kotimainen teollisuus ei tarjoa riittävää valikoimaa.
- Luomun strategiset tavoitteet kotimarkkinan suhteen (6% markkinaosuus vuonna 2015) lähes toteutuu, vaikka ala ei itse pystyisi juuri minkäänlaiseen yhteistyöhön.

Uhkakuvat voisivat pahimmillaan olla paljon rajumpiakin. Kuluttajien luottamus kotimaiseen sektoriin menetetään samaan aikaan kun kauppa ja teollisuus siirtyvät yhä enemmän tuontituotteisiin. Siinä vaiheessa, kun markkinasignaali lyö tuottajia halolla päähän, on jo liian myöhäistä. Suurimmat kärsijät ovat maataloussektori, joka ei nähnyt ajoissa mitä oli tapahtumassa ja keskikokoinen teollisuus. Kuluttaja menettää kotimaisen ruoan nykyisessä merkityksessä, mutta sopeutuu tilanteeseen.